Eero Petter Puputti

      Eero Puputin evakkomuisteluita
(Eeron muisteluja Dagsmarkissa 1989 ja 1991. Tekstit on taltioinut Elsi-tytär isänsä muistiinpanoista 3-2008. Julkaistu Jaakkiman Sanomissa 6-2014, 8-2014 sekä 12-2014.)


"Tällainen on minun tarinani, jonka olen pannut paperille talvisodan loppumisen 50 vuoden ja jatkosodan loppumisen 45 vuoden muistoksi."


Pekka (Pekka Antinpoika Puputti) ja Katri Puputin (Katrina Tahvontytär Savolainen) perhe käsitti 18 jäsentä ja he joutuivat lähtemään evakkoon, niin kuin muutkin karjalaiset 13.3.1940 ja päätyivät Ylitornion Pekanpään kylään, jossa kului lähes vuosi. Isäni Antti ja setäni Jussi (Juhana Pekanpoika Puputti) ostivat yhteisen tilan Oulaisten Petäjäskoskelta ja muuttivat -41 alkuvuodesta sinne. Setäni Eemil (Eemil Pekanpoika Puputti) jäi perheineen Pekanpäähän, joten perheemme pieneni 4:llä hengellä.

1941 syksyllä tuli muut jälleen Karjalaan ja siellä alkoi entiset maanviljelystyöt, jossa kuitenkin sota muistutti olemassa oloaan. Meidän rakennukset olivat ikkunoita lukuun ottamatta ehjät, kylästä oli 4 taloa tuhoutunut.

Kuten olen edellä jo selostanut, tuli lopullinen lähtö 20.9-44, joten en siitä sen enempää. Leppävirroilta perheemme pääsi jatkamaan n. viikon kuluttua ja useamman päivän matkustettuaan pääsivät perille Alakylään. Vastaanotossa ei ollut mitään moittimista, karja saatiin koulun navettaan. Minäkin pääsin samaan joukkoon 17.11. -41. Saimme Lapualta m.h. lain mukaisen tilan, jonne muutettiin -44 keväällä, johon rakennettiin kaikki rakennukset. Veljeni Helge (Helge Tapio Puputti) asuu siellä edelleen, setämme muutti hyvin pian Lokalahdelle, joten tila jäi isälleni yksin.

Minä lähdin työn hakuun Karijoelle -45, helmikuulla ja päädyin Kylmäkosken, Kemin ja Lapuan kautta tänne Dagsmarkiin, jossa olen asunut vuodesta 1947 lähtien.



Pohjantornioon vei monen jaakkimalaisen ensimmäinen evakkotaival

Kahdennentoista päivän illalla 1940 tuli tieto, että rauha tulee seuraavana päivänä. Matka alkoi välittömästi kohti Ristilahtea ja siitä edelleen uusia kohtaloita kohti. Isä lähti takaisin Pajasyrjään hakemaan lisää tavaroita. Muun väen matka jatkui Kesälahdelle, jossa yövyttiin kirkossa. Sieltä Varmoniemeen, jossa oltiin koululla yö. Takaisin Kesälahdelle ja sieltä Savonlinnaan, yö vaneritehtaalla. Edelleen Juvalle, josta matka jatkui Joroisiin. Vasta sieltä päästiin junaan, matkaa oli kertynyt jo noin 250 km. Joroisista alkoi junamatka kohti tuntematonta päämäärää, oli sentään edes matkustajavaunut. Simon asemalla oli senkertainen päätepaikka, josta vietiin Simonniemelle, Heikkilän taloon. Isä joutui myöhempään kuljetukseen ja vietiin suoraan Ylitorniolle, Pekanpään kylään. Alatalo, josta haki perheen Simosta Pekanpäähän. Perheemme oli suuri, 18 henkilöä.

Sisareni Helvi (Helvi Maria Puputti) joutui karjan ajoon. Karjasta ei tullut yhtään perille. Kovan pakkasen takia utareet paleltuivat ja muutenkin uupuivat matkalla. Pekka Jääskeläisellä oli kylän vartiomiesten Japanin sodan aikainen ” Berdaani-kivääri ”, jolla hän lopetti pahoin väsyneet lehmät. Hevoset sentään kestivät matkan paremmin ja saatiin kaikki perille.

1941 kevättalvella muutettiin Oulaisten Petäjäskoskelle, josta oli ostettu maatila Ylikastarin tilasta. Suurperheestä Eemeli-sedän perhe jäi Pekanpäähän, joten luku pieneni neljällä jäsenellä.

Oulaisissa olo jäi varsin lyhyeksi, sillä Karjala vallattiin takaisin 1941 kesällä. Syksyn aikana alkoi tehdä mieli Pajasyrjään, jonne päästiinkin jouluksi. Kolme kesää sai siellä viljellä kotikontuja, kun taas oli lähdettävä uudelleen evakkotaipaleelle. Aselepo tuli 4.9.1944 ja välirauha 19.9.1944 ja käskyn mukaan tuli lähteä 20.9.1944 klo 12 mennessä, jota sitten noudatettiinkin.



Erään karjalaispojan muistelmat vuosien 1939 - 1944 ajalta

Syksyllä 1939 elettiin Suomessa jännittyneen mielialan vallassa. Hitlerin Saksa hyökkäsi Puolaan ja Moskovasta alkoi tulla Suomelle nootteja ja luovutusvaatimuksia. J.K.Paasikivi seurueineen joutui kulkemaan Helsingin ja Moskovan väliä monet kerrat, ja aina palatessa oli lisävaatimuksia. Tilanne ajautui sitten sille mallille, että Suomessa viimeksi kotiutetut reserviläiset kutsuttiin takaisin palvelukseen. Syyskuun lopulla jo kutsuttiin joitakin reserviläisiä palvelukseen ja lokakuun 6.päivänä alkoi sitten yleinen liikekannallepano, eli YH.

Minä olin täyttänyt syyskuulla 19 vuotta, joten en ollut vielä suorittanut asevelvollisuutta, enkä niin ollen vielä joutunut lähtemään. Sitten tuli se sateenharmaa marraskuun 6.s päivä, joka säilynee niin kauan kuin muisti toimii. Olin polttorankoja kokoilemassa ja palattuani kotiin viiden tienoilla, niin siellä oli käsky odottamassa. Kotiväki oli jo valmistanut mukaan otettavaa, sillä auto tuli jo tunnin kuluttua hakemaan.

Meidät vietiin Lahdenpohjaan, suojeluskunnan talolle, jonne meiltä oli matkaa noin 12 km. Siellä oli jo paljon muitakin, kuka milläkin mielellä. Siellä oli ruokailu ja sen jälkeen meidät vietiin kuorma- autoilla Jaakkiman asemalle, jossa oli mullivaunut odottamassa. Lastauksen jälkeen juna lähti kohti pohjoista. Matkaselän asemalta juna otti kurssin kohti Suojärveä, mutta sitten taas käännyttiin kohti Pitkärantaa. Koirinojan pysäkillä oli meillä purkaus ja sen jälkeen alkoi marssi marraskuun 7:nen päivän aamuna kohti Uomaan kylää, joka oli meidän senkertainen määränpää. Marssittiin läpi Lemetin kylän, jonne sitten myöhemmin tuli kahden venäläisen rykmentin määränpää.

Saavuttuamme Uomaalle, majoituttiin taloihin. Siellä oli jo reserviläisyksiköitä, joten kaikki mahdolliset majoitustilat oli käytetty riihiä ja saunoja myöten. Seuraavana päivänä aloitettiin linnoitustyöt, tankkiesteitä, murroksia ym. tehden. Ei ollut paljon tietoa maailman tilanteesta, kunnes tuli se ikimuistoinen marraskuun 30:s päivä. Aamulla mentiin seitsemäksi töihin, mutta ne jäivät aloittamatta, sillä tasan kello 7 kuului tykin laukaus idästä päin. Laukaukset alkoivat laajentua niin etelään kuin pohjoiseenkin päin. Me olimme aseistamatonta siviiliväkeä, joten lähdimme majoitustiloja kohti ja marssimme kohti länttä alkoi. Marssimme taas Lemetin ja Syskyjärven kylien halki Leppäsyrjään, jossa taas aloitettiin työt kuten Uomaallakin. Leppäsyrjässä olo ei tullut kovin pitkäksi, sillä värväys vapaaehtoisiksi oli alkanut ja minä monen muun kanssa lähdin 6.s joulukuuta Sortavalaan varusteita ja aseita hakemaan.

Sortavalassa aloitettiin harjoitukset ja muutaman päivän kuluttua siirryttiin Läskelään, josta sitten melko vähäisen koulutuksen jälkeen tammikuulla rintamalle Lemettiin, jonne oli muodostunut kahdesta venäläisrykmentistä suuri motti. Oltiin siellä itäpuolella ja samalla vartioitiin, ettei apujoukkoja pääsisi motissa olevien avuksi. Olomme Lemetissä ei muodostunut kovin pitkäksi, sillä meidät siirrettiin taas Uomaalle päin, jonne Siiran tienhaaraan oli muodostunut pienempi motti, jota me jouduttiin paimentamaan. Jonkin aikaa siellä oltuamme saatiin vastapelurilta konekivääri ja minut määrättiin kk-mieheksi, vaikka en ollut moista vehjettä kunnolla aikaisemmin nähnytkään.

Siellä sitten meni aika siihen maaliskuun 13:sta päivään, jolloin kello 11 tuli RAUHA. Mutta minkälainen, siinä menetettiin Karjala ja Salla, yhteensä 35000 km2 ja noin 43000 ihmistä joutui jättämään kotinsa ja siirrettiin vapaaksi jääneeseen Suomeen. Minunkin kotiväki joutui lähtemään 13.3 vastaisena yönä, eikä matkan määränpäästä ollut tietoa. Lopulta he päätyivät Ylitornion Pekanpään kylään ja sieltä vuonna -41 Oulaisten Petäjäskoskelle.

Yksikkömme, joka oli Os. Elomaa 2 / JR 36, hiihti monen karjalaiskylän kautta Joensuuhun ja edelleen Jakokoskelle, jossa järjestettiin joukkoja rauhan ajan vahvuuksia vastaaviksi. Kesä-40 meni Ilomantsissa, josta pääsin ensi kerran lomalle. Siirryttyämme syksyllä Kontiolahteen oli yksikkömme Krh k/9Pr, josta myöhemmin tuli JR 9. Kontiolahdesta pääsin sitten siviiliin kesäkuun 5.s päivä, 18 kk palvelleena.

Ei siihen siviilielämään ehtinyt paljon oudolla paikkakunnalla tottua, kun 23.s päivä kesäkuuta -41 tuli lähtökäsky Oulaisten s.k.talolle, josta sen jälkeen Raahen, Oulun ja Limingan kautta täydennysmiehenä Kalastajasaarennon kannakselle J.R.14.stä toiseen pataljoonaan. Meitä oli yksi suomalainen ja yksi saksalainen pataljoona. Oli maaston suhteen kurja paikka, vain paljasta kalliota ja kiviä, ei ollut mahdollisuutta kaivautumiseen. Olipa sentään kesä, joten jollakin lailla kävi asuminenkin. Vaihdettuamme ensimmäiselle pataljoonalle asemamme, pääsimme lepoon Liinahamariin, josta syyskuulla kovan kiireen kanssa Kiestinkiin, missä oli Louhen radalla suomalaiset ahtaalla. Tilanne oli selvinnyt ennen kuin me ehdittiin Kiestinkiin. Olihan niitä kahinoita vielä edessäpäin useita. Marraskuulla oli yksi isompi ja Jelettijärvellä oltiin pienemmällä joukolla 3.s päivää maaliskuulla -42. Jeletin tien taistelut oli keväällä -42 pahimman kelirikon aikana. Sen jälkeen meidät siirrettiinkin pois Kiestigistä ja tultiin laulussakin tutuksi tulleeseen Röhön kylärähjään.

Röhössä menikin aina v. -43 syksyyn kenttävartio- ja lähipartiointia tehden. Siirryttyämme sitten Eldangan tien risteyksen seudulle, oltiin siinä reservinä maaliskuu -44 Jyvälahteen ja oltiin siellä kesäkuun puoliväliin saakka. Etelässä oli alkaneet suurtaistelut, joten meidät siirrettiin kovan kiireen kanssa Säämäjärvelle, jossa oli jo perääntyminen edennyt sinne asti. Siitä sitten peräännyimme välillä tapellen aina Tolvajärvelle asti, jossa tuli kauan odotettu rauhansanoma: ASELEPO ALKAA 4.s syyskuuta 1944 kello 8. Sanoma tuli neljän aikaan ja koska olin tuliaseman johtajana, otin puhelun vastaan. Se tuntui aivan uskomattomalta.

Eihän se rauha niin vain alkanut, vaan venäläiset jatkoivat tulitusta aina iltäpäivään asti ja monella muulla rintaman osalla seuraavaan päivään asti. Karjala oli taas menetetty ja väestöllä, joka oli tullut vallattuun Karjalaan, oli taas evakkomatka edessään. Nyt oli otettu oppia edellisen evakuoinnin virheistä ja järjestetty etukäteen määräasema, mihin tavarat piti osoittaa. Kun lähtö alkoi olla varmaa, lähetettiin vanhukset ja lapset hoitajineen pois sotatoimialueelta. Meilläkin oli rautatie kahden kilometrin päässä, mutta silti piti talvisodan evakkoon mentäessä mennä Joroisiin ennen kuin pääsivät junaan. Olin rintamalla, joten en ollut siinä evakkosaatossa. Matkaa kaikkine mutkineen oli ennen junaan pääsemistä kertynyt n. 250 km.

Aselevon aikana -44 sain 10 vrk:n loman evakuointia varten. Pääsin kotiin 19.9 aamulla ja puolen päivän aikaan tuli lähtömääräys lopullekin väestölle, 20.9 kello 12.00 on kylä oltava tyhjä. Tavarat, joita ei voi kuljettaa, on laitettava tien varteen. Alkoi kova pakkaamisen touhu, vaikka osa tavaroista olikin jo pakattu lähtöä varten.

20.9. -44 tuli lopullinen lähtö kotitanhuvilta. Minulla oli polkupyörä käytössäni ja jäin muista jälkeen katsomaan, että kaikki ovat päässeet matkaan. Tieto oli kyllä kaikille viety, koska olin itse ollut sanan viejänä. Tyhjää oli ja niin lähdin ajelemaan toisten perään. Maamatkaa kertyi Uukuniemen ja Kiteen kautta Villalaan n. 100 km, jossa oli lastaus proomuihin. Vesitietä jatkettiin Varkauden kautta Leppävirroille, jossa oli purkaus maantiekulkuun. Koska vaunuista oli pulaa, niin ei päästetty Suonenjoen asemalle, vaan oli jäätävä odottelemaan vaunuja Leppävirroille. Vaikka olin saanut välillä lisälomaa, niin se alkoi olla lopussa, joten lähdin käymään Karijoella, missä isäni vanhemmat ja setäni vaimo lapsineen olivat. Kyllähän ne sieltä Suonenjoeltakin pääsivät lopulta Alakylään Anttosen Aunen pikkutupaan. En ehtinyt olla Karijoella kuin pari päivää kun oli lähdettävä kohti yksikköä, se jäi lähtiessäni Tolvajärvelle, löysin sitten Ilomantsista.

Siellä rajan pinnassa sitten odotettiin mitä tuleman pitää. Meidät kuljetettiin kuitenkin myöhemmin Turkuun, jossa JR 14 oli perustettu ja sieltä sain passituksen Seinäjoelle, missä annettiin passi käteen ja matka Suupohjan pikajunassa kohti Karijokea ja siviili alkoi 16.marraskuuta 1944. Tulihan siihen retkeen pituuttakin melkein kaksi viikkoa yli 5 vuotta.

Lähtiessäni silloin 20.s syyskuuta 1944 kylä oli tyhjä ihmisistä, mutta käydessäni nyt 1.9.1990 kylä oli tyhjä myös rakennuksistakin. Aikaa oli kulunut n.46 vuotta.

Toivoni on, ettei edellä kerrotunlaista tulisi toistumaan kenenkään osalle.



Kilometri kilometriltä kotiseutu jäi selän taakse; evakko- ja sota-ajan päiväkirjamerkintöjä

Syksy 1939 oli Suomessa epävarmuuden aikaa. Euroopassa oli alkanut sota. Suomen ja Neuvostoliiton kanssa käytiin neuvotteluja Stalinin vaatimista rajan siirroista. Rajan välittömästä läheisyydestä alettiin siirtää karjaa ja väestöä kauemmas sisämaahan. Pajasyrjäänkin tuli loka- marraskuun vaihteessa suurehko karjalauma ja kaksi hoitajaa Laatokan koillispuolelta, Suojärveltä. Jaakkima sijaitsi niin paljon kauempana rajasta, että sieltä tuli varsinainen lähtö vasta sodan loputtua maaliskuun 13 päivänä 1940.

Olin täyttänyt juuri 19 vuotta, kun jouduin lähtemään työvelvollisena linnoitustöihin 6.11- 39, Uomaalle. Siellä meni marraskuu loppuun ja tuli ikimuistettava marraskuun viimeinen päivä, jolloin vihollinen tuli rajan yli.

Itsenäisyyspäivänä -39 menin vapaaehtoisena armeijaan ja tammikuussa rintamalle, joten minulta jäi omakohtaisesti talvisodan evakkotaival kokematta. Olin juuri siinä iässä, että jouduin suorittamaan asevelvollisuuteni 18 kuukaudeksi. Vanhempani oli evakuoitu Ylitornion Pekanpään kylään ja pääsin vasta elokuulla käymään ensi kerran lomalle. Vanhempani muuttivat 1941 kevättalvella Oulaisiin, jonne minäkin 5.6. -41 siviiliin päästyäni menin. Mutta se ilo ei kestänyt kauan, jo 23.6. -41 tuli uusi lähtö, joka venähtikin arvaamattoman pitkäksi.

En aio tässä käsitellä sota-ajan tapauksia kuin sen verran, että talvisodan aikana oli Uomaalla, Lemetissä ja Siirassa, jatkosodassa jouduin kulkemaan Jäämereltä Laatokkaan saakka. Sellaiset nimet kuin Kalastajasaarento, Kiestinki, Röhö, Uhtua, Jyvälahti, Säämäjärvi, Suojärvi, Ägläjärvi ja Tolvajärvi ovat jääneet muistin sokkeloihin.

1941 syksyllä alkoi takaisin vallatuille alueille päästä asukkaita, ja minäkin sain loka-marraskuun vaihteessa lomaa, että olisin ollut auttamassa lastausta Oulaisissa ja Jaakkiman asemalla purkamassa ja kotiin siirtämässä. Rautatie oli venäläisten jäljiltä kulkukelvoton Jaakkimasta pohjoiseen päin.

Siltä osin oli lomani turha, kun ei saatukaan vaunuja, kävin kuitenkin Pajasyrjässä ja tätini kanssa siivottiin enintä roinaa pois. Kyllähän vaunutkin ajallaan tulivat, mutta ei sieltä rintamalta enää lomaa saanut.

Siellä sotatouhussa menikin sitten syyskuuhun 1944. Syyskuun neljäntenä kello 8 ilmoitettiin alkaneeksi aselepo, vaikka ei se oikein siltä tuntunut, kun vastapeluri ampui vain kiihtyvällä vauhdilla, mutta kyllä sekin aikaa myöten rauhoittui. Sen jälkeen seurasi parin viikon aika, kunnes 19. syyskuuta solmittiin VÄLIRAUHA.



Oma ja omaisteni evakkomatka 1944

Välittömästi aselevon jälkeen joutuivat lapset hoitajineen lähtemään jo ennalta määrättyihin sijoituspaikkoihin. Pajasyrjän asukkaat oli pääosin määrätty Karijoelle. Jaakkiman kunnan ja seurakunnan elimet oli määrätty Närpiöön.

Sain lomaa evakuointia varten ja lähdin Tolvajärveltä 18.9 ja pääsin erilaisten seikkailujen jälkeen seuraavana päivänä kotiin. Samana päivänä tuli tieto välirauhasta, jossa oli määräys, että 20. päivänä syyskuuta kaikkien oli poistuttava kotoaan kello 12 mennessä. Minä nuorempana lähdin pyörällä viemään viestiä kaukaisempiinkin taloihin ja isä lähitaloihin.

Se oli keskiviikko 20.syyskuuta, kun täyteen kuormattuja hevosajoneuvoja alkoi virrata länttä kohti. Meiltä lähti isä, äiti, Pentti (Pentti Kalevi Puputti) ja minä. Eemeli-sedän Veera (Veera Maria Siili) poikiensa Einon ja Aaron kanssa. Jäin vielä hetkeksi katselemaan eikä nähdäkseni enää muita ollut paikalla. Tapoin sedän emännän kanat ja kissan ja nousin pyörän selkään toisten perään. Kello näytti 11.35. Saavutin edelläni lähteneet melko pian. Veljeni Pentti, joka oli 13-vuotias, oli mukana ja Helge-veli oli Is. komppaniassa, joten hän ei ollut siinä mukana. Pentin kanssa sitten ajeltiin pyörällä ja talutettiin koiraa. Eihän ne päivämatkat olleet aina kovin pitkät, mutta ei ollut aikataulukaan aivan minuutin tarkka.

Ensimmäinen päivämatka oli kymmenkunta kilometriä. Mensuvaarassa Härkösellä yövyttiin, isäntä oli juuri lähdössä evakkoon, kun me tulimme, joten talo oli vapaasti meidän käytössä.
21. päivä jatkettiin Niukkalaan ja yövyttiin Tiaisessa (n.23 km)
22. päivä jatkettiin matkaa Kissalaan ja yövyttiin Jaatisessa (n.11 km).
23. päivä mentiin vain 3 km ja oltiin yö O.Tiaisessa.
24. päivä siirryttiin Rastinkylään Suutariseen ja siinä oltiin seuraavakin yö, kun toiselta lehmältä kului sorkka puhki ja annettiin vähän levätä.
26. päivä mentiin sitten Villalaan, jossa lastattiin proomuun ja yövyttiin lehmien ja hevosten kanssa proomun pohjalla (n.22 km).
27. päivän aamulla viiden aikoihin lähdettiin kohti Varkautta ja sinne saavuttiin kello 16.30.
28. päivänä alkoi tuntua siltä, että lomaa pitää saada lisää ja lähdin hakemaan sellaista paikkaa, josta voisi yrittää. Ja löytyikin: sain 4 vrk lisää. Noin kello 11 lähdettiin seilaamaan Leppävirtaa kohti ja sinne saavuttiin kolmen tienoilla. Yövyttiin koululla.
29. päivänä sain lähellä olevalta armeijan osastolta yhden kuorma-auton, johon saatiin kevennettyä viiden hevosen kuormia, kun Suonenjoelle menevä tie oli kovin mäkistä. Vänrikki, joka sen auton lupasi, mutta kielsi minua ilmoittamasta, mistä se auto saatiin, kun hänellä ei olisi oikein ollut lupaa antaa siviilikuljetuksiin.
29. päivänä lähdettiin sillä autolla viemään tavaroita Suonenjoen asemalle. Mukaan lähti veli-Pentti, Malisen Erkki ja Innasen Heikki. Leppävirralle oli tullut tieto, että vaunuja ei ole lähipäivinä saatavilla, joten muut jäivät vielä odottelemaan tietoa matkan jatkamisesta. Minä laskeskelin, että ehdin käydä Karijoella ennen kuin lomani loppuu. Kävin junaan ja evakkomatkani alkoi Karijokea kohti yksin. Ei kylläkään tarvinnut yksin matkustaa, sillä jouduin Pieksämäeltä lähtiessäni olemaan vaunun rapulla useamman asemavälin. Siinä se yö meni matkustaessa ja lauantaina 30. syyskuuta olin ensi kerran Karijoella. Ensimmäinen lokakuuta olikin Mikkelinpäivä ja kävin kirkossa. Ukko ja mummo olivat Alakylässä Anttosen Aunen pikkutuvassa, missä myös setäni Jussin emäntä, Impi (Impi Härkönen) oli Railin, Tertun ja Pirkon kanssa.
Eläinten ja tavaroiden kanssa saapuneen muun perheen matka kesti kolmisen viikkoa.
3.10 pitikin lähteä lomalta
5.10 olin Ilomantsissa, jolloin loma olikin lopussa. Yksikköni oli Patrikan kylässä, josta 15.10 siirryttiin Enon Jakokoskelle. 27-28 olin komennuksella Revonkylässä.
1.11 oli lopputarkastus klo 18. 3 11 VM 30N 9 / 44.
9.11 oli kenrl.maj. Fagernäsin tarkastus ja sen jälkeen lastaus junaan, matka kohti Turkua alkoi. Satoi vähän lunta.
11.11.1944 klo 20.30 saavuttiin Turkuun ja majoituttiin Ranistulan koululle. Siellä odoteltiin siviiliinpääsyä ja luovutettiin aseet ym. liiat kamat pois.
15.11 klo 18 lähti juna lopultakin Turusta kohti Seinäjokea.
16.11 päästiin Seinäjoelle klo 15.00, varusteiden luovutus ja passi käteen. Seuraavana aamuna olin Karijoella ja rengas oli umpeutunut.
Se alkoi 6.11.1939 ja päättyi 17.11.1944, joten päiviä tuli 1837.

Tällainen on minun evakkotarinani, joillakin se on toisenlainen.

Tätä kirjoittaessani on kulunut päivälleen 45 vuotta siitä, kun pääsin lopullisesti armeijan harmaista, joissa ennätin olla viisi vuotta.



Sota- ja evakkoajan muisteluja muistiinpanojen ja muistikuvien avulla

Oli sateentuhruinen marraskuun 6. päivä 1939, kun olin Jussi-sedän kanssa Timonsopen takana polttopuita kokoilemassa ja oltiin siellä iltaan asti. Tultuamme kotiin oli siellä sellainen tieto, että kumman tahansa oli lähdettävä linnoitustöihin. Tuntui siltä, että minä olisin vapaampi lähtemään. Tunti oli aikaa auton tuloon, joten ei siinä ollut liikoja aikoja valmisteluun. Klo 6 tuli auto ja meitä oli 5 miestä ja meidät vietiin Lahdenpohjan suojeluskunnan talolle, josta samana iltana Jaakkiman asemalla junaan ja matka alkoi mullivaunussa kohti uusia maisemia. Aamulla oltiin Koirinojalla, josta lähdettiin marssimaan Lemetin kautta Uomaalle ja siellä majoituttiin taloihin. Siellä sitten tehtiin tankkiesteitä ja murroksia, kunnes tuli se ikimuistettava marraskuun 30.s päivä.

Aamulla mentiin klo 7:ksi töihin, mutta ei keritty vielä alkaa töitä, kun itäsuunnalta kuului tykin lähtölaukaus. Siitä paikasta kokosimme työkalut ym. ja lähdimme marssimaan takaisin Koirinojaa kohti ja sieltä edelleen Leppäsyrjään, jossa oltiin 6.12 asti, jolloin liityin vapaaehtoisena armeijaan. Sieltä meidät vietiin Sortavalaan, jossa saatiin armeijan varusteet ja aseet. Sortavalasta mentiin Läskelään, jossa opetettiin vähän aseen käsittelyä ja sitä niin tuiki tärkeää asentoa ja ojennusta. Sitten tammikuun 19. -40 meidät vietiin rintamalle, ensin Lemetin mottia vartioimaan ja sieltä samanmoiseen tehtävään Siiran tienhaaraan mottia vartioimaan. Yksikkömme oli Os. Elomaa 2 / JR 36, joka oli koottu nuorista vapaaehtoisista ja sellaisista nostoväen miehistä, joilta oli jäänyt asevelvollisuus erinäisistä syistä suorittamatta. Meidän tehtävämme oli pitää huoli siitä, ettei saarretut päässeet pois eikä saaneet apua ulkopuolelta, joten niiden kaikki huolto toimi lentokoneilla, eikä läheskään kaikki menneet oikeaan osoitteeseen, vaan mekin saatiin niistä aika paljon. Kovin ottelu käytiin 23. helmikuuta välimaastossa ja tuloksena oli 32 kenttäpullollista VODKAA. Tuli sitten maaliskuun 13. päivä klo 11 ja tuli RAUHA, joten ne meidän vartioimatkin jäivät henkiin. Minulla oli vartiovuoro klo 10-12 ja olin konekiväärin takana ja seurasin mitä tulee tapahtumaan ja kyllä niillä oli suunnat selvillä, mistä välimaastosta paketti löytyy.

Siinä sitten koottiin varusteet, poltettiin teltan pohjalla joutavat jätteet ja lähdimme hiihtämään uutta rajaa kohti. Ohitettiin se kuuluisa Maisun Miitrein hotelli. Jalovaarassa yhdyttiin Kollaalta tuleviin joukkoihin. Siitä jatkettiin Kiekuan Värsilän ym. kautta Joensuuhun, jossa saatiin käydä saunassa. 4.4. -40 oltiin Uilon kylässä, jossa Os. Elomaa, joka oli saanut nimen päällikkömme luutnantti Elomaan mukaan, hajotettiin ja meidät vietiin Enon Jakokoskelle ja minä jouduin JR 36:n kranaatinheitin komppaniaan. Sieltä sitten siirryttiin juhannuksen tienoissa Ilomantsiin, jossa meni kesä hieman epävarmoissa oloissa rajaloukkauksien takia. Syksyllä muutettiin Kaltimoon ja sieltä marraskuulla Kontiolahteen Höytiäisen rannalle, johon oli perustettu 9 prikaati, joka muuttui JR 9:ksi jatkosodan alkaessa. Meidät liitettiin siihen ja päästiin parakkimajoitukseen kun siihen saakka oli oltu telttamajoituksessa. Sitten johonkin aikaan oli tullut uusi asetus asevelvollisuus ajan pituudesta, jolla oli muutettu asevelvollisuus aika siten, että kaikilla -39:n vuoden puolella palvelukseen tulleilla se oli 18 kk, kun taas -40 tulleilla se oli 2 vuotta.

Kesäkuun 5. päivä minulle tuli 18 kk täyteen ja lähdin kohti Oulaisten Petäjäskoskea, jossa kotiväkeni silloin oli. Olin käynyt pari kertaa jo siellä lomalla kuin Pekanpäässä Ylitorniolla.

Ei se siviilissä olo kerinnyt käymään pitkäksi, sillä juhannusaattona -41 tuli lähtö Raahea kohti, jossa taas pantiin armeijan sarkaa päälle. Sieltä jatkettiin Ouluun ja edelleen Liminkaan, jossa meni elokuun viidenteen päivää, jolloin meitä 5 miestä määrättiin Rovaniemelle ja sieltä edelleen Kalastajasaarennon kannakselle, jossa oli kaksi JR 14 ja yksi saksalaispataljoona. Jouduin suuntaajaksi heittimeen ja sitä sitten kesti oikein vuosikausia.

Syyskuun loppupuolella meidät tuotiin kovalla kiireellä Kiestinkiin, jossa Louhen radan varrella olisi ollut apu tarpeen, mutta se pahin oli ohi, kun me ehdittiin perille. Siellä sitten pidettiin pikkuvihaa useammassa paikassa.

Sitten tuli aika, jolloin karjalaiset alkoivat päästä entisille kotiseuduilleen ja minäkin sain lomaa muuttoa varten, mutta vaunuja ei saanutkaan silloin lokakuun viimeisinä päivinä, johon lomani osui. Kävin kuitenkin Pajasyrjässä katsomassa sitä siivoa ja hävitystä, mitä siellä oli tehty niin omien kuin vihollisten toimesta. Junalla pääsi vain Jaakkiman asemalle asti, kun siitä Kummunjoelle päin oli vielä kiskot mutkilla ja rata korjaamatta. Yövyin Jääskeläisessä ja siellä oli varmaankin kaikki ketä sinne oli kerinnyt tulla.

Palasin sitten takaisin Oulaisiin eikä niitä vaunuja ollut tullut, niin jouduin palaamaan takaisin Kiestinkiin, jossa oli juuri alkanut yritys päästä valtaamaan Louhen risteysasema, mutta yritykseksi jäi pääasiassa sakemannien möhläysten takia.

Tammikuun jälkeen sitten tuli siirto kenttävartioon Jelettijärven kylään, jossa jouduimme mottiin kolmeksi päiväksi maaliskuun lopulla. Siitä seurasi lyhyt hiljaisempi aika, kunnes huhtikuun loppupäivinä alkoi niin sanottu Jeletin taistelu, joka kesti runsaan 3 viikkoa.

Helluntai oli -42 toukokuun 24-25 päivinä, jonka jälkeen seurasi hiljaisempaa asemasotaa ja tien tekoa. Sitten 11.6. lähdettiin kohti Kananaista ja Röhön kylärähjää kohti, 12-13.6. satoi lumiräntää, että se ulottui puolisääreen asti, mutta juhannus oli yhtä kaunis ja lämmin kuin se yleensä voi olla.

5.7 tuli hälytys Kuusamon Murtovaaraan, siellä oli partisaanit tuhonneet sotilaskotisisarien johtohenkilöiden auton, jossa oli kolme naista, mm. kenraali Palojärven rouva, sekä rouvat Afleck ja Jännes. Viisi päivää yritettiin niitä jäljittää, mutta ei niitä tavattu.

Sen jälkeen jatkui Röhössä olo kenttävartiohommissa syksyyn saakka, jolloin ER.p11:sta. Syyskuun 9.s -42 alkoi Au.koulutus sellaisille, jotka oli ylennetty ilman koulua, minä muiden mukana.

Syyskuulla -43 meidät siirrettiin lähemmäs Uhtuaa, Eldankajärven lähettyville ns. HEVOSENKENGÄN taakse reserviin. Helmikuussa meidät vietiin Jyvälahteen, jonne suurin osa pataljoonastamme oli siirretty jo syksyllä. Siellä alkoi kenttävartiohommat, olin Keskikuittijärven rannalla, josta järven yli näkyi Uhtuan kauppala. Siellä ollessa sain koulutuksen tuliaseman johtamisessa, jota sitten jouduin hoitamaan sodan loppuun asti. Jyvälahdesta tultiin ponttooni kyydillä vähän ennen juhannusta Vuonniseen ja lähtiessä oli luovutettu asemat saksalaisille, olin näyttämässä meidän vartion miinakentän heille.

Juhannus vietettiin Hyrysalmella, josta siirryttiin 27.6 junakuljetuksella Suojoelle, jonne tultiin 29.6.
1.7 lähdettiin kohti Säämäjärveä ja tultiin 2.7 Jessoilaan, jossa olikin vihollinen karheana vastassa.
4.7 ammuttiin 89 kranaattia ja seuraavana päivänä 346 kpl.
6.7 alkoi meillekin perääntymisvaihe, ammuttiin 30 kranua, tultiin 7 km. Oltiin saarrostusuhan alaisena, joten meitä tuotiin Veskelykseen asti autoilla ja siitä pikamarssia n. 40 km ja saavuttiin n. 8 km Suvilahdesta itään päin. Illalla taas autoihin ja mentiin Naistenjärven maastoon.
8.7 marssittiin Naistenjärvelle ja oltiin yksi vuorokausi samassa paikassa noin 4 km.
9.7 jatkettiin taas autoilla Riuttavaaraan kylän pohjoispuolelle asemiin.
10.7 aamulla marssittiin Kiviselkään ja siitä taas autoilla Aittojoelle, marssimatkaa tuli n. 17 km.
11.7 maasto- ja asematiedustelua. 12.s päivä oltiin levossa.
13.7 lähdettiin iltapäivällä Vuontelan kylän länsipuolelle asemiin ja siitä myöhemmin illalla Salon kylään ja saavuttiin aamulla perille, n. 15 km. Otettiin asemat ruotsinkieliseltä pataljoonalta ja käytiin taloksi.
15.7 klo 01.30 alkoi vihollinen hyökätä, klo 10.30 tehtiin vastaisku ja lyötiin vihollinen takaisin, mutta ei silti aivan samaan paikkaan.
16.7 klo 6.30 alkoi vihollinen hyökätä kovan tykkitulen voimalla, joten asemat oli jätettävä ja lähdettävä perääntymään Aittojokea kohti. Sain tärskyn kranaatista ja ylennyksen alikersantiksi. Lähetti Kuokkanen kaatui.
17.7 oltiin koko päivä Aittojoella, kun heittimet olivat kadonneet ajoneuvoista. Illalla käytiin maastotiedustelussa ja klo 22.40 lähdettiin huoltoportaan mukana marssimaan ja saavuttiin 18.7 n. klo 01.00 Poikkelusjärven eteläpuolelle ja oltiin siinä koko päivä, matkaa tuli 9 km.
19.7 klo 00.25 lähdettiin marssimaan Yläjärvelle ja oltiin perillä klo 5, tuli 19 km ja saatiin olla rauhassa koko päivä ja vielä seuraavakin 20.
21.7 klo 16.15 marssittiin Haukivaaraan, n. 11 km, oltiin seuraava päiväkin siellä.
23.7 mentiin 6 km Tolvajärvelle päin.
24.7 oli samanmoinen 6 km. Saatiin heitintäydennys ja oltiin varmistuksessa jääkärijoukkueen kanssa. Vihollinen hyökkäsi.
26.7 klo 01.00 irtaannuttiin vihollisesta ja tultiin huoltoportaaseen, jossa oltiin koko päivä. 12km
27.7 klo 04:n tienoilla lähdettiin Virtasalmen itäpuolelle ja ennen kuin saatiin heittimet asemiin, jouduttiin lähtemään, mutta tehtiin välittömästi vastaisku ja mentiin yöllä samaan paikkaan takaisin. Lemisen Aarne haavoittui samana päivänä.
28-29.7 oli vilkasta niin maalla kuin ilmassakin, oli terästä liikkeellä.
30.7 noin klo 14 tienoilla luovutettiin asemat ja mentiin huoltoportaaseen, joka oli muuttunut hieman kauemmaksi.
31.7 huilattiin.
1.8 illalla n.20.45 mentiin Tolvajärven kannakselle ja vaihdettiin Erp 1:n ruotsalaisten kanssa, matkaa tuli 15 km.
2.8 vihollinen lakkasi suuremmasti hyökkäystouhuista, joten alkoi verraten rauhallinen asemasotavaihe, jota kesti 10.8 asti.
11.8 muutettiin Suur-Kuohajärven itäpuolelle ja tehtiin 12-13. päivinä korsu, 8 kranua.

Sen jälkeen ei sitten mainittavampaa tapahtunut, joitakin kranaatteja silloin tällöin ammuttiin.

Elokuu muuttui syyskuuksi ja tuli 4. syyskuuta ja kello 8 tuli ASELEPO, vaikka ei se oikein tuntunut siltä, kun vastapuoli päästeli samaan tahtiin kuin ennenkin. Loppuihan se iltapuolella sieltäkin tuli, meitä oli ankarasti kielletty vastaan ampuminen.

Oli saatu vähin erin tietoa rauhan ehdoistakin, että raja tulee seurailemaan Moskovan pakkorajaa, oltiin pienoisessa epävarmuudessa, että jatkuuko aselepo vai ei. Kuitenkin anoin ja sainkin evakuoimislomaa ja 18.9. pääsin lähtemään Joensuuta kohti, sieltä ei päässyt kuin Matkaselkään asti, josta peukalokyydillä Sortavalaan, siitä veturin päällä Kummunjoelle ja niin olin kotona Pajasyrjässä aamulla 19. syyskuuta, samana päivänä tuli tieto VÄLIRAUHASTA samoin kuin siitäkin, että 20.9 on kaikkien siirryttävä kunkin määrätyille uusille asuinpaikoille. Isälle tuli meidän kylään kaikki tarvittavat tiedot, jotka oli saatettava kaikkien tietoon, nytkin isä lähti lähinaapureihin viemään sanaa ja minä pyörällä kauempiin taloihin.

Vanhat ja lapset hoitajineen oli lähteneet kohta aselevon tultua. Jäljelle jäi vain työkuntoiset ihmiset, joille tuli nyt lähtökäsky viimeisillekin asukkaille.

     Kertomuksessa mainitut henkilöt: Pekka Antinpoika Puputti, Katri Puputti, Antti Pekanpoika Puputti, Edit Alviina Puputti, Helvi Maria Puputti, Helge Tapio Puputti, Juhana Pekanpoika Puputti, Impi Puputti, Eemil Pekanpoika Puputti ja Veera Maria Puputti.⁸