Antti Juhonpoika Halonen

      ANTTI HALONEN; Laatokan Karjalan ääni eduskunnassa (Julkaistu Jaakkiman Sanomissa 3-2011)
Teksti Irja Bergman Kuvat Eino Bergman


Antti Halonen, Jaakkiman Miklistä, eli 1885–1942. Kansanedustajana hän toimi 1930–1942. Hän kuoli kesken työtään, niin kuin silloin sanottiin, sydänhalvaukseen 5.7.1942 Viipurissa 57-vuotiaana.

Vanhin veljeni Erkki Bergman, joka poikasena paljon oleskeli Halosilla, muistaa enon leppoisana hyväntuulisena ja leikkisänä, vanhemmiten pyöreähkönä, keskikokoisena miehenä. Helsingistä tultuaan hän lähti metsälle jänisjahtiin Ristniemen saloille. Koiran nimi oli Tella, kertoi äitini. Antti-enon Helsingin-asunto oli Lauttasaaressa.
Antti Halonen peri Juhana Halosen ja Cecilia Halosen s. Lötjösen vanhimpana lapsena kotitilan. Näyttävä talo seisoi Kuorejärven Rengaslahden rannalla. Antti-enooli kohentanut ja kunnostanut taloa niin, että siinä oli kaksi sisäänkäyntiä, tupa, kamarit ja perällä sali. Yläkerrassa oli makuuhuoneita. Kun talon isännällä oli paljon luottamus- ja työtehtäviä, tilalla toimi pehtorina Otto Kiukkonen ja naispalvelijana Hilma Kiukkonen.
Koulusivistystä Antti Halonen ei ollut saanut. Miklin kansakoulu perustettiin vasta 1901, jolloin Antti oli jo 16-vuotias, ja oman rakennuksen se sai keskeiselle paikalle 1905. Kansakoulun hän suoritti yksityisoppilaana ystävänsä opettaja Kaarlo E. Karivaaran opastuksella.
Kun Sortavalan seminaarin lehtori Berndt Mikael Nyberg - jonka äiti muuten oli Zachris Topeliuksen tytär – tuli tuntemaan Antti Halosen, pyysi tämä häntä Sortavalan Evankelisen Seuran matkapuhujaksi. Saarnalupatutkinnon Halonen suoritti Savonlinnan hiippakunnan tuomiokapitulissa piispa Otto Immanuel Collianderille, ja hänestä tuli 1919 Suomen Nuorten Kristillisen Liiton Etelä-Karjalan piirin piirisihteeri. Puhujamatkoilla hän tuli tunnetuksi paitsi Laatokan Karjalassa myös Kannaksella.
Kun Antti Halonen oli laajalti tunnettu ja tiedettiin hyväksi ja mukaansatempaavaksi puhujaksi ja asioihin paneutuvaksi ihmiseksi, häntä pyydettiin maalaisliiton kansan-edustajaehdokkaaksi, ja Viipurin itäisestä vaalipiiristä hän tuli vuonna 1930 valituksi siihen asti suurimmalla äänimäärällä noin 17 000 äänellä.

Olen käynyt eduskunnan arkistossa tutkimassa Antti Halosen kansanedustajan työtä. Halonen osasi avata suunsa myös eduskunnan täysistunnossa, ja hän käytti toisinaan pitkiäkin puheenvuoroja, mikä edellytti asioihin perehtymistä ja kansalaisten kuuntelemista. Suomen kieli oli tuolloin 30-, 40-luvulla pitkävirkkeistä ja monisanaista. Halonen oli eri valtiopäivillä useiden valiokuntien jäsen: suuren valiokunnan, sivistysvaliokunnan, talousvaliokunnan, työväenasiainvaliokunnan ja perustuslakivaliokunnan varajäsen.

Ehdottomasti raittiusmies

Raittiusaate toisaalta ja alkoholin vapauttaminen toisaalta oli kuuma aihe 1930-luvun alun eduskunnassakin. Kuten tunnettua, vaikka kieltolaki oli hyväksytty aika yksimielisesti, sitä ei kunnioitettu eikä sitä kyetty valvomaan. Halonen oli ehdottoman raittiuden kannalla, mutta silti hän kannatti neuvoa-antavan kansanäänestyksen järjestämistä laista.
Kun laki sitten kumottiin, ei kieltolain aikainen salakauppa ja salakuljetus heti loppunut. Ongelmat puhuttivat eduskuntaa. Myöskään mietojen mallasjuomien teollista valmistamista Halonen ei kannattanut. Hän huomautti Isänmaallisen Kansanliikkeen edustajille, joista ainakin Hilja Riipinen ja K. R. Kares olivat raittiusihmisiä, siitä miten IKL oli perustanut Musta Karhu –ravintolan keskelle Helsinkiä.
Antti Halosen vakaumukseen on ilmeisesti vaikuttanut Karjalassa esiintynyt renqvistiläinen herätys, joka vaati viinaparannusta. Olihan nähty, että maaseudun raskasta työtätekevälle kohtuullisuus ei oikein onnistunut. Kuvailihan Aleksis Kivikin sitä Seitsemässä veljeksessä. Viina vei rahat ja johti turmiolliseen seuraan. Erityisesti nuorisoa piti Halosen mielestä varjella siveellisiltä vaaroilta, ja olihan maalaisliiton isä Santeri Alkiokin raittiusmiehiä.

Laatokan-Karjalan puhemies

Halonen oli oikeutettu puhumaan Laatokan Karjalan asioista, jotka hän niin hyvin tunsi. Kun hallitus teki esityksen kasarmin rakentamisesta Viipurin prikaatille Jaakkiman pitäjään, Rauhalaan, lokakuussa 1931, Halonen luonnollisesti tiesi perustella Jaakkiman sopivuutta: Jaakkimassa oli Pohjois-Laatokan paras satama, ja lauhan ilmaston vuoksi satama oli auki usein tammikuun puoliväliin saakka.
Edustaja Arvi Oksala käytti puheenvuoron Sortavalan Helylän puolesta. Varuskunnan olisi hänen mielestä parempi olla lähempänä rajaa, ja kasarmin rakentaminen toisi työtä rajakuntiin, joissa työttömyys ja sen tuoma kurjuus, oli vielä suurempi kuin lännempänä. Puolustusministeri, joka esityksen teki, oli Jalo Lahdensuo, Lapualta.
Rauhalan kasarmeilta puuttuivat upseerien ja aliupseerien asunnot – valtion rakennushanke oli jäänyt kesken. Halonen teki 1937 raha-asia-aloitteen näiden asuntojen rakentamiseksi. Ylimmät upseerit joutuivat hoitamaan virkaansa Sortavalasta saakka. Vielä toiseen kertaan hän täysistunnossa palasi tähän asiaan.
Laatokan Karjalan ja koko Karjalan asioissa Antti Halonen oli valpas ja aloitteellinen. Hän käytti 1931 pitkän puheenvuoron, kun käsiteltiin rautateiden rakentamista puoltaen Vuoksenniskan–Elisenvaaran-radan rakentamista Kaakkois-Suomen kehityksen kannalta. Siellä kuljetettiin paljon puutavaraa. Esim. Enson alueen suurta työttömyyttä se helpottaisi, olihan pula-aika.
Vuonna 1934 Halonen puhui Saimaan kanavan korjaus- ja rakennustöiden jatkamisen puolesta. Väylä oli tärkeä ja valtiolle kannattava. Samana vuonna käsiteltiin Vuoksen veden laskemista. Vuoksen tulvat haittasivat kannakselaisia viljelijöitä. Veden laskeminen poistaisi tulvat ja toisi lisää hyvää viljelymaata. Se turvaisi vakaata asutusta Kannaksella, mikä oli valtakunnan turvallisuudelle tärkeää. Tätä Vuoksen veden laskua ajoi samoin perustein myös muolaalainen kansanedustaja Eemil Luukka, sittemmin ministeri. 1930-luvulla yleisesti tavoiteltiin viljaomavaraisuutta vesiä laskemalla. Näin esim. Nurmijärvellä järvi muutettiin pelloksi.
Antti Halonen paneutui karjalaisia koskeviin asioihin, mutta myös koko maan asioihin, kuten kunnon kansanedustajan tuleekin. Tällöin hän muisti maaseudun pieneläjän ja ”köyhän asian”, mikä on alkiolaista idealismia ja oikeudenmukaisuuden henkeä. Halonen pyrki myös etukäteen tarkoin erittelemään, mitä mistäkin laista seuraisi.

Tasa-arvoisen koulutuksen puolesta

Syksyllä 1933 ehdotus laiksi, joka muuttaisi kansakoulupohjaisen Jyväskylän seminaarin ylioppilaspohjaiseksi kasvatusopilliseksi korkeakouluksi, kuulosti hyvältä. Mutta Halonen näki siinä ongelmallisuuttakin. Ensinnäkin vallitsevan pula-ajan takia hänen mielestään toteutuksen aika ei ollut juuri silloin sopiva.
Mutta ennen kaikkea oli tärkeää, että Antti Halonen puhui eduskunnassa ääneen siitä vaarasta, että tulisi eriarvoisia opettajia: seminaarin käyneitä ja korkeakoulun käyneitä. Seminaarin käyneet olivat työläisten ja pikkutilallisten poikia ja tyttäriä, jotka ovat velkavaroilla koulunsa käyneet. Ei heillä olisi varaa matkustaa kauaksi opiskelemaan. Itseoppineena ja kansan syvien rivien ihmisenä Halonen ymmärsi tämän varmaan hyvin.
”Opettajat, jotka ovat maaseudulla syntyneet ja kasvaneet ja jotka tuntevat maalaisnuorison sydämen sykinnän ja ovat sisäisestä kutsumuksesta tietoisina sekä erikoisilla opettajanlahjoilla varustettuina sitten antautuneet tähän kalliiseen lasten opetus- ja kasvatustyöhön, tulisivat tällä saralla parhaiten menestymään”, lausui Halonen eduskunnassa. ”Saattaisi niinkin käydä”, hän jatkoi, ”että sellainen opettaja, joka on koko ikänsä kaupungissa kasvanut ja siellä koulua käynyt ja hän joutuisi sitten maaseudulle väärentämättömien maalaisten ja syrjäseudun asukasten pariin koulutyöhön, niin epäilen, ettei aina olisi opettajan helppo päästä lähelle lapsia eikä lasten vanhempia.”
Laki tuli kuitenkin voimaan 1934, ja Jyväskylän korkeakoulusta tuli menestys.
Kansanopistojen puolesta Halonen puhui, jotta ne selviäisivät pula-ajan yli, sillä ne olivat silloin tärkeä vaihe kansakoulun jälkeen ennen täysipainoista työelämää. Jaakkiman kristillistä kansanopistoa hän tietysti tuki lämpimästi.

Kansaeläkelain onni ja rasitukset

Kansaneläkelaki säädettiin 1937. Se oli merkittävä laki. Myös sitä hän tutki tarkkaan tavallisten maaseudun eläjien kannalta. Vähän pisteliäästi hän huomautti, että tämä laki pyrkii tekemään kaikki onnellisiksi. Täysistuntokäsittelyssä hän väitti, että lain raskaimmat rasitukset tulisivat tavallisen talonpoikaisväestön ja suuriperheisten pienviljelijöiden kannettavaksi; sen sijaan talonpoikaisväestö ja maaseudun työläiskansa voisi saada puolta pienempää eläkeosuutta. Karjalahan oli tasa-arvoisesti pienviljelysvaltaista aluetta. Missä on sosialidemokraattien kuuluisa solidaarisuus, kun se ei ulotu maaseudun työväestöön, hän ihmetteli. Hänen mielestään kaupunkilaiset ja taajaväkisten seutujen asukkaat olivat puolueista riippumatta tämän lain ajamisessa yhteisessä rintamassa. Tällaista epäkohtaa ja epäoikeudenmukaisuutta hän näki vuoden 1937 kansaneläkelaissa.

Antti Halosen eduskuntatyöstä lukiessani, minulle tuli hyvin vahva elämys siitä, että juuri näin demokratia toimii. Valtiopäiville kokoontuvat kansan edustajat eri puolilta Suomea, ja he edustavat eri väestöryhmiä. Ehdotusten pohjana ovat tosiasiat. Tosiasioiden edessä syntyy mielipiteitä. Mielipiteet käyvät yksiin, samansuuntaisesti, ja mielipiteet lyövät vastakkain. Mielipiteet hioutuvat, kiteytyvät ja kypsyvät. Päätökset syntyvät useimmiten kompromisseina. Demokratian ihanne on se, että eri ryhmien ja eri mielipiteiden mittelöissä siivilöityy kokonaisuuden etu ja oikeudenmukaisuus. Eikä yhteiskunta ole koskaan valmis. Elämä virtaa eteenpäin, milloin tyynemmin, milloin hurjana koskena.
Vuosi 1939 hyytää sydäntä, mutta vuoden 1939 valtiopäivillä Antti Halonen teki mm. seuraavat Karjalan kehittämistä koskevat raha-asia-aloitteet: määrärahan osoittamisesta keskikoulutalon rakentamiseksi Kiviniemeen; määrärahan osoittamisesta Lahdenpohjan–Sortavalan maantien parantamiseksi; määrärahan osoittamisesta kalastussataman rakentamiseksi Laatokan Rasisaareen.

Siirtoväen tunteiden tulkki

Sydäntä ja mieltä kääntävä täytyi olla dramaattinen täysistunto 5. kesäkuuta 1940, jolloin eduskunnan käsiteltävänä oli hallituksen esitys sodan johdosta menetetyn omaisuuden korvauksesta siirtoväelle.
Pääministerinä oli Risto Ryti, ja hän oli pitänyt pika-asutuslain lähetekeskustelun yhteydessä eduskunnassa lain esittelypuheen. Eduskunnassa nousi sen johdosta kiihkeä keskustelu. Antti Halonen kuvaili täysistuntopuheessaan, miten rauhan tultua kaikkialla sanomalehdissä ja radiossa osoitettiin myötätuntoa Karjalan kansaa kohdanneen kovan iskun johdosta ja luvattiin tehdä heille oikeutta. Luvattiin, että koko kansa tulee ottamaan osaa heidän kovaan kohtaloonsa. Halonen jatkoi, että pääministerin puhe oli niinkyynillinen ja murhaavan kylmä, että Karjalan kansa muistaa sen koko sen sukupolven ajan. Halonen sanoi, että Rytin mukaan ”siirtoväellä ei ole mitään juridista oikeutta saada korvauksia menetyksistään valtiolta tai muulta kansanosalta”. – Antti Halonen toi näin julki siirtoväen tunnot. Hän oli tunteikas puhuja.
Muistan jo äitini kertoneen pääministeri Rytin asenteesta, mistä hän oli veljeltään kuullut, mutta kun hänellä oli tapana dramatisoida asioita, en uskonut häntä. Olen pitänyt Rytiä suuressa arvossa ja pidän edelleenkin, mutta siirtoväen – karjalaisten, hankolaisten, lappilaisten – asiassa hän teki raskaan virheen. Hän puhui kylmän juridisesti. Se oli hänen puolueensa, edistyspuolueen, kanta.
Eivät muutkaan edustajat hyväksyneet hallituksen esitystä. Sitä pidettiin tyrmäävänä. Mm. kokoomuksen Edwin Linkomies – myöhemmin pääministeri ja Helsingin yliopiston rehtori – sanoi, että on pyrittävä mahdollisimman yksimieliseen ratkaisuun. ”Ellei korvauskysymystä saada tyydyttävällä tavalla ratkaistuksi, jää yhteiskuntaruumiiseen haava, josta voi kehittyä tuhoisia seurauksia.”
Kokoomuksen edustaja Kaiku Kallio, rovasti ja Lappeenrannan kirkkoherra, muistutti myös katkeruuden syntymisen vaaroista, ja lausui: ”Ei tämä taloudellisesti köyhdytä paljoakaan, jos osa omaisuudesta laillisin muodoin siirretään toisilta kansalaisilta toisille.” 
Edustaja Urho Kekkonen osoitti puheenvuorossaan, lakimies kun oli, että siirtoväellä oli juridiset oikeudet korvauksiin. Kysymys oli silti paljon muustakin kuin juridisesta ja finanssiasiasta. Valtiovallan tehtävähän on huolehtia kaikista kansalaisistaan.
Kuten tiedämme, eduskunta ei hyväksynyt Rytin hallituksen esitystä pika-asutuslaiksi, vaan laki sai aivan toisen sisällön.
Antti Halonen antoikin tunnustusta eduskunnalle pitkän keskustelun lopulla: ”Haluan antaa tunnustuksen koko eduskunnalle siitä, että se on osoittanut myötämielisyyttä ja ymmärtämystä siirtoväkeä kohtaan. Se on oikeudentunnon ilmaus ja tuo turvallisuuden tunnetta siirtoväkeen kuuluvien mieleen.”
Silti Antti Halonen, valppaana edustajana, myös arvosteli tammikuussa 1941 pika-asutuslain toteutusta. Hänen mielestään suurtilat luovuttivat suhteellisesti vähemmän kuin pientilat. Ilmastollisia olosuhteita ei otettu riittävästi huomioon. Jaakkimalaiset esimerkiksi sijoitettiin satoja kilometrejä pohjoisemmaksi kuin naapurissa olleet kurkijokilaiset. Monta kertaa karjalaisten tilat sijoitettiin korpeen.
Lisäksi hän arvosteli sosialidemokraattien varsinaissuomalaista edustajaa, Mikko Erichiä, joka oli sekä lakimies että filosofian tohtori siitä, että tämä tuntui olevan sitä mieltä, että karjalaisten pitäisi vain olla hiljaa ja tyytyväisiä. Tässä edustajassa myös puhui varmasti kansan ääni, ja siksi oli hyvä, että se tuli julki. Antti Halonen toivoi, ettei se olisi ollut sosialidemokraattien mielipide, vaan yksityinen, niin kuin se olikin. Antti Halonen sanoi, että karjalaiset eivät saa mitään armopaloja, vaan että heillä on oikeus yhteiseen isänmaahan.
Siirtoväen asuttaminen ei ollut kivutonta puolin eikä toisin, mutta se toteutettiin. Jatkosodan jälkeen aika lailla vuoden 1940 lain mukaisesti. Missään muualla maailmassa siirtoväkeä ei ole asutettu näin hyvin.
Nyt kun asiaa tarkastelee historian perspektiivistä, oli sitten karjalaista sukujuurta tai ei, ei voi muuta kuin tuntea syvää iloa ja kiitollisuutta siitä, että tuon ajan eduskunta noissa ankarissa olosuhteissa teki hyvän oikean ratkaisun asuttaessaan siirtoväen. Niin on käynyt, kuin Antti Halonen sanoi eduskunnan täysistunnossa elokuussa 1940: ”Koitukoon tästä eduskunnan oikeamielisyyteen pyrkivästä päätöksestä siunausta ei vain siirtoväelle, vaan koko kansallemme.”

     Kertomuksessa mainitut henkilöt: Juho Laurinpoika Halonen ja Sesilia Halonen.⁴